Sota-aikana ja pitkään sen jälkeen oli pulaa kaikesta. Kaikki ne, jolla vähänkin oli mahdollisuutta, viljelivät itse osan ravinnostaan. Haapamäen rautatieläiskylän talojen pihamailla oli perunapelto, sipulipenkki, juurikasvimaa, mansikkamaa ja marjapensaita.
Monella perheellä oli kanoja, monella myös lehmä. Kesällä hankittiin possu, lihotettiin sitä hartaasti ja syksyllä se sitten teurastettiin ja syötiin. Lampaitakin pidettiin villan takia. Talveksi ne vietiin hoitoon maatiloille ja käytiin talkootöissä talossa lampaiden ylläpitoa vastaan.
Sodan myötä Haapamäelläkin tarjottiin perheille viljelypalstoja. Niitä oli ainakin Pihlajaojalla ja Korsukylän alueella.
Pihlajaoja kaavoitettiin sittemmin asuintonteiksi.
Haapamäen yhteiskoulun opettaja Selma Cajanuksella oli talonsa ympärillä runsas puutarha. Selmalla oli myös kanoja ja kalkkunoita. Yhteiskoulun oppilaiden oikopolku kulki Selman omistamien kahden rakennuksen välistä ratapihalta yhteiskoululle. Joskus matkaan tuli vauhtia, kun kalkkunat hätyyttelivät koulukkaita. Niin lähtemättömän vaikutuksen kalkkunat tekivät, että ne ilmestyvät kuulemma uniin vielä vuosikymmenien päästä!
Marjojen keruuseen lähdettiin pienestä pitäen. Puolukoita kerättiin ja niitä säilöttiin survottuna isossa saavissa. Sitä taas säilytettiin aitassa tai muussa ulkorakennuksessa. Talvella survos jäätyi ja siitä hakattiin petkeleellä puolukkaa vaikkapa puolukkapuuron tarpeeksi. Mustikkaa kerättiin ja siitä keitettiin mehua, jota säilytettiin kellarissa. Tuoreita marjoja syötiin ja tehtiin mustikkapiirakkaa. Mustikoita myös kuivattiin odottamaan myöhempää käyttöä.
Marjojen noukkiminen toi monelle perheelle lisätuloja. Lapsetkin olivat mukana marjaretkillä, jonne saatettiin pyöräillä useita kilometrejä ja tulla monen mustikkaämpärin kanssa kotiin. Moni muistaa Kutoja-Lempin eli Lempi Winstenin, joka nimensä mukaan kutoi haapamäkisille paitoja, sukkia ja housuja. Hän myös keräsi marjoja ja möi niitä.
Metsissä kasvoi myös sieniä. Harvat keräsivät sieniä ruoaksi, vaikka niiden käyttöön kursseilla yritettiinkin kannustaa. Karjalaisten tulon myötä sienien käyttö ruokana alkoi vähitellen tulla kaikille tutuksi. Suolasienet, kantarellit ja korvasienet kelpasivat myös myytäväksi.
Rautatieläisperheet olivat tärkeää työvoimaa Haapamäen maatiloille. Talkooväki oli perunanpanossa, lantunharvennuksessa, kitkemässä, heinäpellolla, elonkorjuussa ja perunannostossa. Talkooväki sai palkakseen ruoan talossa. Palkkana saattoi myös olla vaikkapa perunoita, leipää, jauhoa tai maitoa. Talkooväki piti hyvänä talkoopaikkana sellaista, jossa sai ruokaa mahansa täyteen ja vielä leivän kainaloon. Toista taloa pidettiin hyvänä talkoopaikkana, koska siellä sai aina voita leivän päälle. Sota-aikaan oli työvelvollisuus. Rautatieläisten vaimot olivat tärkeää työvoimaa maatiloilla, joilla kärsittiin työvoimapulasta miesten ollessa rintamalla. Sodan aikaan kaikki oli kortilla.
Kansanhuolto säännösteli kaikkea. Kansanhuoltotoimisto sijaitsi Keuruulla ja kerran viikossa sieltä tultiin Haapamäen Suojalle ja pistettiin toimisto pystyyn sinne. Kansanhuollon sihteeri oli Lauha Ahoranta. Hänellä oli muutama apulainen. Kansanhuoltopäivänä voi yrittää neuvotella korttiannosten korottamisesta tai anoa korttia vaikkapa kenkien hankintaan. Silloin oli paljon väkeä kylällä ja moni pahalla tuulella, kun haluttua muutosta korttiannoksiin tai ostolupaa ei tullutkaan.
Tyhjästä oli Kansanhuollonkaan paha antaa.
Maatiloilla oli luovutusvelvollisuus eli oman käytön yli jäävä osa tuotteista piti luovuttaa valtiolle. Kotitarvemyllyjä pistettiin kiinni. Rottakohan niiden lukot sitten söi, kun ne kuitenkin toimivat. Kerran eräs muori oli ilmoittanut kansanhuollolle, että hänellä oli lammas ja karitsa. Tosiasiassa karitsoja olikin kaksi. Tarkastaja saapui paikalle. Muoria jännitti, mahtoiko toinenkin karitsa määkäistä ja paljastaa asian oikean laidan. Muori alkoi pahoitella tarkastajan reikäisiä ja huonoja lapasia ja niinhän siinä kävi, että tarkastaja sai uudet lapaset ja muorilla oli yksi lammas ja yksi karitsa.
Haapamäen rautatiesolmun läpi matkasi sota-aikana ja vielä 1950-luvun alussa paljon karjavaunuja. Lehmiä oli tarpeen lypsää asemalla pysähdyttäessä. Lypsytaitoiset rautatieläiset saivatkin lypsypalkakseen maitoa, mikä oli tietysti tiukkana aikana hyvä palkka. Myös evakkojunien lehmiltä saattoi pyytäjä saada maitoa.
Kysymyksiä keskustelun tueksi.
1. Miten sota-aikana ja pula-aikana selviydyttiin? Mistä kaikkialta ruoka tuli?
2. Metsän antimet ovat olleet tärkeitä. Mitä sieltä kerättiin?
3. Tekstissä puhutaan talkoista. Mitä ne ovat?
4. Millainen oli hyvä talkoopaikka?
Monella perheellä oli kanoja, monella myös lehmä. Kesällä hankittiin possu, lihotettiin sitä hartaasti ja syksyllä se sitten teurastettiin ja syötiin. Lampaitakin pidettiin villan takia. Talveksi ne vietiin hoitoon maatiloille ja käytiin talkootöissä talossa lampaiden ylläpitoa vastaan.
Sodan myötä Haapamäelläkin tarjottiin perheille viljelypalstoja. Niitä oli ainakin Pihlajaojalla ja Korsukylän alueella.
Pihlajaoja kaavoitettiin sittemmin asuintonteiksi.
Haapamäen yhteiskoulun opettaja Selma Cajanuksella oli talonsa ympärillä runsas puutarha. Selmalla oli myös kanoja ja kalkkunoita. Yhteiskoulun oppilaiden oikopolku kulki Selman omistamien kahden rakennuksen välistä ratapihalta yhteiskoululle. Joskus matkaan tuli vauhtia, kun kalkkunat hätyyttelivät koulukkaita. Niin lähtemättömän vaikutuksen kalkkunat tekivät, että ne ilmestyvät kuulemma uniin vielä vuosikymmenien päästä!
Marjojen keruuseen lähdettiin pienestä pitäen. Puolukoita kerättiin ja niitä säilöttiin survottuna isossa saavissa. Sitä taas säilytettiin aitassa tai muussa ulkorakennuksessa. Talvella survos jäätyi ja siitä hakattiin petkeleellä puolukkaa vaikkapa puolukkapuuron tarpeeksi. Mustikkaa kerättiin ja siitä keitettiin mehua, jota säilytettiin kellarissa. Tuoreita marjoja syötiin ja tehtiin mustikkapiirakkaa. Mustikoita myös kuivattiin odottamaan myöhempää käyttöä.
Marjojen noukkiminen toi monelle perheelle lisätuloja. Lapsetkin olivat mukana marjaretkillä, jonne saatettiin pyöräillä useita kilometrejä ja tulla monen mustikkaämpärin kanssa kotiin. Moni muistaa Kutoja-Lempin eli Lempi Winstenin, joka nimensä mukaan kutoi haapamäkisille paitoja, sukkia ja housuja. Hän myös keräsi marjoja ja möi niitä.
Metsissä kasvoi myös sieniä. Harvat keräsivät sieniä ruoaksi, vaikka niiden käyttöön kursseilla yritettiinkin kannustaa. Karjalaisten tulon myötä sienien käyttö ruokana alkoi vähitellen tulla kaikille tutuksi. Suolasienet, kantarellit ja korvasienet kelpasivat myös myytäväksi.
Rautatieläisperheet olivat tärkeää työvoimaa Haapamäen maatiloille. Talkooväki oli perunanpanossa, lantunharvennuksessa, kitkemässä, heinäpellolla, elonkorjuussa ja perunannostossa. Talkooväki sai palkakseen ruoan talossa. Palkkana saattoi myös olla vaikkapa perunoita, leipää, jauhoa tai maitoa. Talkooväki piti hyvänä talkoopaikkana sellaista, jossa sai ruokaa mahansa täyteen ja vielä leivän kainaloon. Toista taloa pidettiin hyvänä talkoopaikkana, koska siellä sai aina voita leivän päälle. Sota-aikaan oli työvelvollisuus. Rautatieläisten vaimot olivat tärkeää työvoimaa maatiloilla, joilla kärsittiin työvoimapulasta miesten ollessa rintamalla. Sodan aikaan kaikki oli kortilla.
Kansanhuolto säännösteli kaikkea. Kansanhuoltotoimisto sijaitsi Keuruulla ja kerran viikossa sieltä tultiin Haapamäen Suojalle ja pistettiin toimisto pystyyn sinne. Kansanhuollon sihteeri oli Lauha Ahoranta. Hänellä oli muutama apulainen. Kansanhuoltopäivänä voi yrittää neuvotella korttiannosten korottamisesta tai anoa korttia vaikkapa kenkien hankintaan. Silloin oli paljon väkeä kylällä ja moni pahalla tuulella, kun haluttua muutosta korttiannoksiin tai ostolupaa ei tullutkaan.
Tyhjästä oli Kansanhuollonkaan paha antaa.
Maatiloilla oli luovutusvelvollisuus eli oman käytön yli jäävä osa tuotteista piti luovuttaa valtiolle. Kotitarvemyllyjä pistettiin kiinni. Rottakohan niiden lukot sitten söi, kun ne kuitenkin toimivat. Kerran eräs muori oli ilmoittanut kansanhuollolle, että hänellä oli lammas ja karitsa. Tosiasiassa karitsoja olikin kaksi. Tarkastaja saapui paikalle. Muoria jännitti, mahtoiko toinenkin karitsa määkäistä ja paljastaa asian oikean laidan. Muori alkoi pahoitella tarkastajan reikäisiä ja huonoja lapasia ja niinhän siinä kävi, että tarkastaja sai uudet lapaset ja muorilla oli yksi lammas ja yksi karitsa.
Haapamäen rautatiesolmun läpi matkasi sota-aikana ja vielä 1950-luvun alussa paljon karjavaunuja. Lehmiä oli tarpeen lypsää asemalla pysähdyttäessä. Lypsytaitoiset rautatieläiset saivatkin lypsypalkakseen maitoa, mikä oli tietysti tiukkana aikana hyvä palkka. Myös evakkojunien lehmiltä saattoi pyytäjä saada maitoa.
Kysymyksiä keskustelun tueksi.
1. Miten sota-aikana ja pula-aikana selviydyttiin? Mistä kaikkialta ruoka tuli?
2. Metsän antimet ovat olleet tärkeitä. Mitä sieltä kerättiin?
3. Tekstissä puhutaan talkoista. Mitä ne ovat?
4. Millainen oli hyvä talkoopaikka?
Aihe
Keuruu, rautatieläiset, sota-aika, säännöstely, talkoot, elintarvikkeet, maatilat, sadonkorjuu, marjanpoiminta, lehmät, karjanhoito, kansanhuolto, muistelu, kokemuskerronta, muistot, Haapamäki (Keuruu), 1940-luku, 1950-lukuKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Haapamäen muistelupiiriläiset muistelevat sota-ajan säännöstelyä ja rautatieläiskylän elämää silloin, kun kaikesta oli pulaa.
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto
Luontiajankohta
2020