Sunnuntaiaamu klo 9 Vuorelan tuvassa. Isä luki Keskisuomalaista, äiti hääri ruoanlaitossa hellan luona. Isoveli Martti oli hiihtämässä, isosisko Airi luki Yhteishyvää ja liekutti samalla kaksosten, pikkusiskojemme Kertun ja Kirstin kahdenmaattavaa kehtoa ja minä kirnusin. Se oli veivattava kirnu, jossa oli tuutti, missä hapankerma oli. Piti veivata tasaiseen tahtiin. Alkoi kuulua kolinaa. Mistä se kuului? - No, Martti laittaa suksia, seinälle tai jos Rongon Jussi tulee kuuntelemaan jumalanpalvelusta, meillä kun oli patteriradio. Viimein isä lähti ovesta ulos katsomaan, tuli kiireesti sisälle ja huusi: - Tuli on irti, viekää lapsia ulos. Äiti veti suutaan nauruun ja sanoi: - Mitä sinä nyt?
Totta se oli. Vintti oli ilmiliekeissä, puita putoili alas. Kohta oli hangella kaksosten tyhjä kehto ja äidin musta pata, jotka huomasin kiirehtiessämme Mäenpäähän n. 300-400 m päässä olevaan naapuriin. Siinä äiti ja Airi kantoivat kaksosia ja minä tarvoin hangessa omin voimin. Ei ollut tietä, hanget olivat vielä korkeat. En ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Olivat lehmät navetassa vaarassa? Itkin sitä, ja äiti käski Airin lähteä viemään minua navettaan, että näkisin, ettei siellä ollut hätää. Lehmät märehtivät rauhassa.
Palatessamme vasta näin palavan kotimme, ihmisiä seisoi ympärillä, mitään ei voinut tehdä. Kun tulipalo oli huomattu, väkeä alkoi tulla apuun ämpäreineen ja lapioineen, mutta se oli myöhäistä. Koskettelimme navetassa tullessamme lähistöllä olevan aitan avaimia. Ne olivat tulikuumia.
Olin rauhoittunut, kun pääsimme Mäenpäähän. Tykkäsin lehmistä, vaikka toisaalta pelkäsinkin niitä. Siinä oli iso perhe puilla paljailla. Meillä oli paljon sukulaisia Keuruulla ja Multialla. Apua saatiin yllin kyllin. Isä alkoi järjestää meille asuntoa Vuorelan saunasta. Lauteet purettiin pois ja muurattiin hella nurkkaan. Me lapset saimme saunakamarin nukkumapaikaksi. Se oli hyvinkin lämmin, kun illalla pantiin kamiinaan valkea. Sahanpurut paloivat hitaasti, ja lämpöä riitti aamuun asti. Hyvinhän siinä tultiin toimeen.
Totta se oli. Vintti oli ilmiliekeissä, puita putoili alas. Kohta oli hangella kaksosten tyhjä kehto ja äidin musta pata, jotka huomasin kiirehtiessämme Mäenpäähän n. 300-400 m päässä olevaan naapuriin. Siinä äiti ja Airi kantoivat kaksosia ja minä tarvoin hangessa omin voimin. Ei ollut tietä, hanget olivat vielä korkeat. En ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Olivat lehmät navetassa vaarassa? Itkin sitä, ja äiti käski Airin lähteä viemään minua navettaan, että näkisin, ettei siellä ollut hätää. Lehmät märehtivät rauhassa.
Palatessamme vasta näin palavan kotimme, ihmisiä seisoi ympärillä, mitään ei voinut tehdä. Kun tulipalo oli huomattu, väkeä alkoi tulla apuun ämpäreineen ja lapioineen, mutta se oli myöhäistä. Koskettelimme navetassa tullessamme lähistöllä olevan aitan avaimia. Ne olivat tulikuumia.
Olin rauhoittunut, kun pääsimme Mäenpäähän. Tykkäsin lehmistä, vaikka toisaalta pelkäsinkin niitä. Siinä oli iso perhe puilla paljailla. Meillä oli paljon sukulaisia Keuruulla ja Multialla. Apua saatiin yllin kyllin. Isä alkoi järjestää meille asuntoa Vuorelan saunasta. Lauteet purettiin pois ja muurattiin hella nurkkaan. Me lapset saimme saunakamarin nukkumapaikaksi. Se oli hyvinkin lämmin, kun illalla pantiin kamiinaan valkea. Sahanpurut paloivat hitaasti, ja lämpöä riitti aamuun asti. Hyvinhän siinä tultiin toimeen.
Aihe
Keuruu, Jukojärvi (Keuruu), Vuorela, tulipalot, lapsuus, 1930-luku, muistelu, muistot, kokemuskerrontaKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Pirkko Mäntysaari muistelee Vuorelan päärakennuksen tulipaloa v. 1934. Hänen isänsä oli runoilija Einari Vuorelan nuorin veli Viljo Henrik Vuorela.
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto