Ennen talvisodan syttymistä olin YH:n aikana Asunnan asemalla Asuntajärven rannalla sijaitsevalla pumppuhuoneella vartiotehtävissä. Huttulasta ei muita poikia ollut ja asevelvollisuuden suorittaneet miehet olivat siellä jossakin Taipaleen suunnalla. Meitä oli vartiotehtävissä ehkä noin kymmenkunta miestä, iäkkäitä suurin osa. Heidän joukossaan oli ainakin Roope Ampiala. Kaukaisimmat olivat muistaakseni jostakin Kinnulan suunnalta. Majoitus- ja ruokailupaikkana oli Taavettila.
Tehtävä kesti osaltani viikon tai kaksi. Kylän paikallispäällikkö Ossi Ampiala minut siihen tehtävään pyysi. Kun oli jo loka-marraskuu menossa ja oli pakkaspäiviä ja öitä, antoi hän minulle mukaan villahousupaketin. Avaamattomana sen kuitenkin hänelle ”komennuksen” jälkeen palautin. Meillä pumppuhuoneen vartiomiehillä oli vaihtoasuna susiturkki, joka oli peräisin muistaakseni Asunnan Ampialasta.
Talvisodan ajalta on jäänyt mieleeni erityisesti vihollisen pommikoneet, jotka Haapamäen pommituksen jälkeen paluulennollaan ylittivät Huttulan ratapihan melko matalalla ja ampuivat konekivääreillä kai ratapihan ulkopuolelle peruuttanutta tavarajunaa. Olin juuri silloin pysäkillä käymässä, sillä isäni toimi Huttulan pysäkinhoitajana. Menin muiden paikalla olleiden kanssa piiloon laanin halkopinojen taakse. Kurkistelujen tuloksena laskimme 27 konetta. Jälkeenpäin selvisi, että joku koneista oli pudottanut pari pommia Maunuahon lähellä olevalle suolle.
Suojeluskunnan jäsenenä ollessani sain tehtäväkseni jakaa jatkosodan liikekannallepanomääräykset Hinkkaperän ja Riihelän suunnan palvelukseen kutsuttaville miehille. Sotaan lähtevät Huttulan miehet kokoontuivat palvelukseen kutsumispäivänä Huttulan pysäkin rappusille odottamaan saapuvaa junaa. Mieleeni jäi erityisesti Mäki-Matin myymälänhoitaja Kalervo Varja. Miesten keskustelun lomassa hän sanoi, että saksalaisten kanssa tai komennossa ei sitten sotimaan mennä. Varja haavoittui myöhemmin aika vaikeasti vatsaan ja oli mm. Saksassa sotasairaalassa hoitoa saamassa.
Sodan sytyttyä olin Keuruun, Tiusalan ja Kalettoman rautatiesilloilla vartiointitehtävissä. Siellä oli Huttulasta myös Antero Maunuaho. Kylän miehiä tuli lomalle rintamalta. Kerran Lutviik Ampialan talon yläkerrassa asuneen Erosen perheen Heikki-poika tuli hyökkäyssodan eli liikkuvan sodan aikaan kotiinsa. Hänellä oli mukanaan venäläisiltä vallattu puoliautomaattinen rengastähtäinkivääri. Junan häivyttyä näkyvistä hän ampui monta laukausta pysäkin vessan seinistä läpi. Onneksi ei sattunut sisällä olemaan ketään asioillaan. Myöhemmin kiellettiinkin lomalaisten matkat aseiden kanssa, koska ne tuppasivat jäämään sotamuistoiksi. Eino puolestaan kaatui sodan loppuvaiheessa, 2.10.1944 Muoniossa eli siis Lapin sodassa saksalaisia vastaan.
Kerran tuli kaksi samanaikaisesti lomalle päässyttä hinkkaperäläistä soturia yöjunalla ja lähtivät saman tien kotejansa kohti. Oli valoisa kesäyö ja kuulakas ilma. Jäin kuuntelemaan, kuuluisiko jotain luonnon ääniä. Lomalle päässeet miehet virittivät sydämensä pohjasta laulun ”Elämää juoksuhaudoissa” jossakin Tyyne Maunuahon mökin paikkeilla. Laulaminen raikui kuuluvana ainakin Salokankaalta asti. Sitä laulua onkin helppo laulaa täydellä volyymillä.
Yhtenä iltana sodan kestäessä kiersi huhu, että Pienessämäessä pidetään nurkkatanssit. Eipä taidettu edes gramofonilevyn toista puolta laittaa pyörimään, kun sisälle tuli Porttilan isäntä. Hän oli Pienenmäen lasten huoltaja ja niin loppui ensimmäiseen kertaan se puoli huvielämästä.
Mitään sen kummempaa dramatiikkaa huttulalaisten ei tainnut kuulua lukuun ottamatta rintamalta koteihin saapuneita suruviestejä. Me IS-komppanian pojat kannoimme Keuruun asemalle saapuneesta junasta Vanhaan kirkkoon vuoden 1941 kesän sankarivainajien arkkuja ja hautaustilaisuudessa ammuimme kunnialaukaukset.
Huttulassakin elettiin korttiaikaa, kuunneltiin päämajan tilannetiedotukset ja puurrettiin työnteossa. Työttömyyttä ei siihen aikaan tunnettu. Menin kahden vuoden lykkäyksen jälkeen koulutuskeskukseen helmikuussa 1944 ja vuoden päästä tuli täysin palvelleena siviiliin.
Tehtävä kesti osaltani viikon tai kaksi. Kylän paikallispäällikkö Ossi Ampiala minut siihen tehtävään pyysi. Kun oli jo loka-marraskuu menossa ja oli pakkaspäiviä ja öitä, antoi hän minulle mukaan villahousupaketin. Avaamattomana sen kuitenkin hänelle ”komennuksen” jälkeen palautin. Meillä pumppuhuoneen vartiomiehillä oli vaihtoasuna susiturkki, joka oli peräisin muistaakseni Asunnan Ampialasta.
Talvisodan ajalta on jäänyt mieleeni erityisesti vihollisen pommikoneet, jotka Haapamäen pommituksen jälkeen paluulennollaan ylittivät Huttulan ratapihan melko matalalla ja ampuivat konekivääreillä kai ratapihan ulkopuolelle peruuttanutta tavarajunaa. Olin juuri silloin pysäkillä käymässä, sillä isäni toimi Huttulan pysäkinhoitajana. Menin muiden paikalla olleiden kanssa piiloon laanin halkopinojen taakse. Kurkistelujen tuloksena laskimme 27 konetta. Jälkeenpäin selvisi, että joku koneista oli pudottanut pari pommia Maunuahon lähellä olevalle suolle.
Suojeluskunnan jäsenenä ollessani sain tehtäväkseni jakaa jatkosodan liikekannallepanomääräykset Hinkkaperän ja Riihelän suunnan palvelukseen kutsuttaville miehille. Sotaan lähtevät Huttulan miehet kokoontuivat palvelukseen kutsumispäivänä Huttulan pysäkin rappusille odottamaan saapuvaa junaa. Mieleeni jäi erityisesti Mäki-Matin myymälänhoitaja Kalervo Varja. Miesten keskustelun lomassa hän sanoi, että saksalaisten kanssa tai komennossa ei sitten sotimaan mennä. Varja haavoittui myöhemmin aika vaikeasti vatsaan ja oli mm. Saksassa sotasairaalassa hoitoa saamassa.
Sodan sytyttyä olin Keuruun, Tiusalan ja Kalettoman rautatiesilloilla vartiointitehtävissä. Siellä oli Huttulasta myös Antero Maunuaho. Kylän miehiä tuli lomalle rintamalta. Kerran Lutviik Ampialan talon yläkerrassa asuneen Erosen perheen Heikki-poika tuli hyökkäyssodan eli liikkuvan sodan aikaan kotiinsa. Hänellä oli mukanaan venäläisiltä vallattu puoliautomaattinen rengastähtäinkivääri. Junan häivyttyä näkyvistä hän ampui monta laukausta pysäkin vessan seinistä läpi. Onneksi ei sattunut sisällä olemaan ketään asioillaan. Myöhemmin kiellettiinkin lomalaisten matkat aseiden kanssa, koska ne tuppasivat jäämään sotamuistoiksi. Eino puolestaan kaatui sodan loppuvaiheessa, 2.10.1944 Muoniossa eli siis Lapin sodassa saksalaisia vastaan.
Kerran tuli kaksi samanaikaisesti lomalle päässyttä hinkkaperäläistä soturia yöjunalla ja lähtivät saman tien kotejansa kohti. Oli valoisa kesäyö ja kuulakas ilma. Jäin kuuntelemaan, kuuluisiko jotain luonnon ääniä. Lomalle päässeet miehet virittivät sydämensä pohjasta laulun ”Elämää juoksuhaudoissa” jossakin Tyyne Maunuahon mökin paikkeilla. Laulaminen raikui kuuluvana ainakin Salokankaalta asti. Sitä laulua onkin helppo laulaa täydellä volyymillä.
Yhtenä iltana sodan kestäessä kiersi huhu, että Pienessämäessä pidetään nurkkatanssit. Eipä taidettu edes gramofonilevyn toista puolta laittaa pyörimään, kun sisälle tuli Porttilan isäntä. Hän oli Pienenmäen lasten huoltaja ja niin loppui ensimmäiseen kertaan se puoli huvielämästä.
Mitään sen kummempaa dramatiikkaa huttulalaisten ei tainnut kuulua lukuun ottamatta rintamalta koteihin saapuneita suruviestejä. Me IS-komppanian pojat kannoimme Keuruun asemalle saapuneesta junasta Vanhaan kirkkoon vuoden 1941 kesän sankarivainajien arkkuja ja hautaustilaisuudessa ammuimme kunnialaukaukset.
Huttulassakin elettiin korttiaikaa, kuunneltiin päämajan tilannetiedotukset ja puurrettiin työnteossa. Työttömyyttä ei siihen aikaan tunnettu. Menin kahden vuoden lykkäyksen jälkeen koulutuskeskukseen helmikuussa 1944 ja vuoden päästä tuli täysin palvelleena siviiliin.
Kuvaus
Erkki Kinnunen muistelee tapahtumia sota-ajalta, jolloin toimi pysäkinhoitajana Huttulana asemalla.