Lotta Svärd -järjestö perustettiin Suomen itsenäisyysjulistuksen ja vapaussodan jälkeen siten, että v. 1921 oli Lotta Svärd -osasto jo jokaisessa kunnassa. Suojeluskuntajärjestö oli perustettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Vanhempani Yrjö ja Anna Kortekangas olivat jo tammikuussa 1918 olleet silloisella asuinpaikkakunnallamme Kuivaniemellä mukana perustamassa jonkinlaisia kodinturvajoukkoja, jotka huonossa ravitsemustilanteessa auttoivat paikkakunnan nälkää näkeviä ihmisiä. Nämä joukot nimettiin myöhemmin paikallisiksi suojeluskunta- ja lottaosastoiksi.
Molempien järjestöjen tarkoitus oli sama, kouluttaa suomalaisia miehiä ja naisia turvaamaan Suomen nuorta itsenäisyyttä ajan epävarmoissa ja sekasortoisissa oloissa. Järjestöihin perustettiin 1930-luvun alussa myös tyttö- ja poikaosastot: sotilaspojat ja lottatytöt ("pikkulotat").
Minäkin liityin kotipaikkakunnallani Kestilässä 8-vuotiaana v. 1934 pikkulottiin, olen siis toisen polven lotta. Aluksi toiminta oli leikinomaista, oli liikuntaleirejä ja pidettiin opettajien ohjauksessa näytelmällisiä juhlia, joihin oli pääsymaksu. Näin kerättiin varoja lottien ja suojeluskunnan toimintaan.
Erikoisesti on mieleeni jäänyt Topeliuksen näytelmä Suojelusenkeli. Olin pettynyt, kun en saanut näytellä enkeliä, vaan sen sijaan poikaa, jonka piti laulaa reippaasti! Juhla oli Kestilän nuorisoseuran talolla ja tupa oli täynnä liikuttuneita vanhempia. Seurojentalo oli lottien, suojeluskunnan ja nuorisoseuran omistama. Autoimme myös Lottalassa (kahvila), jossa kävimme vuorotellen tiskaamassa, kantamassa puita ym. Suojeluskunnan ampumaharjoituksissa kävimme mm. tekemässä voileipiä ja tiskaamassa.
Kesällä 1939 sodan uhka leijui Euroopan yllä. Elokuussa Hitler hyökkäsi Puolaan. Suomi oli "määrätty" kuuluvaksi Neuvostoliiton etupiiriin — ja valloitettavaksi.
Karjalan kannasta linnoitettiin kovalla kiireellä. Siellä olivat kaikki kolme veljeäni, Martti, Heikki ja Yrjö kymmenien muiden Kestilän miesten mukana. Lotat huolehtivat luonnollisesti muonituksesta, lääkintälotat terveydenhuollosta, viestintäjaoston lotat tiedotuksesta jne. Me pikkulotat olimme mukana auttamassa Kannakselle lähtevien ja sieltä palaavien miesten muonituksessa.
Toinen tärkeä tapahtuma pikkulottana oli se, kun pääsin ison lotan toverina kutomaan oikeaa ryijyä. Pappilan tuvassa, väenpuolella, kudottiin iso ryijy arpajaisiin, jotta taas saataisiin varoja lottien ylen niukkaan toimintarahastoon. Kutojia tarvittiin aina kaksi, koska puut olivat leveät. Olin edellisenä syystalvena sairastanut ankaran tulirokon, jonka jälkitauteja podin pitkään. Kun olin 8-vuotiaana käynyt jo kaksi luokkaa koulua, tarkastaja erotti minut vuodeksi koulusta, ja olin toipilaana vapaa ryijynkutojaksi. Aikuisia lottia ei riittänyt, heillä oli kaikilla omat työnsä, lehmät, lapset sekä virkatehtävät. Opin solmimaan nukkaa ja tutustuin muutenkin moniin kudonnan salaisuuksiin. Sieltä kai on peräisin rakkauteni kutomiseen, olen elämäni varrella kutonut noin 400 metriä räsymattoa.
Sitten se alkoi, 30.11.1939, talvisota. Silloin sai Suomen naisten järjestö Lotta Svärd, johon kuului noin 220 000 naista ja tyttöä, näyttää, mihin se pystyy.
Ne lotat, jotka kotiolojen puolesta olivat vapaita lähtemään, saivat "liikekannallepano-määräyksen" omiin jaostoihinsa sotatoimialueelle. Meitä yli 13-vuotiaita lottatyttöjä koulutettiin ilmavalvontaan isojen lottien avuksi. Niinpä olimme koko talvisodan ajan Kestilän kirkon tornissa ilmavalvonnassa 2-4 tunnin vuoroissa ison lotan toverina. Vuoro sattui kohdalle joka kolmas vuorokausi. Kyllä pelotti yöllä pimeässä kiivetä paksussa lampaannahkaisessa haalarissa kirkontorniin pienen myrskylyhdyn valossa. Isompaa tulta ei saanut olla, kaikki talot ja tietkin olivat täysin pimeinä. Kerran myrskylyhty kaatui, mutta uhkaava palo saatiin onneksi sammumaan. Olimme Raahen sk-piirin alaisia ja saimme pienen päivärahan työstämme.
Kestilä oli tärkeä valvontapiste, sillä sieltä annettiin hälytys Ouluun. Vihollinen pommitti Oulua ankarasti aikoen katkaista maan Oulun kohdalta ja eristää Pohjois-Suomen. Kouluni Oulun tyttölyseo oli talvisodan aikana sotilassairaalana ja sai vaurioita pommituksissa. Koulunkäynti oli pitkiä aikoja kokonaan pysähdyksissä, ja sotien ajan myöhemminkin katkonaista.
Yrjö-veljeni oli samaan aikaan VSS-miehenä (väestönsuojelu). Pojat kulkivat pareittain pyssyt olalla kylän teillä ja silloilla mahdollisten desanttien varalta. Yrjö lähti heti 17 vuotta täytettyään joulun jälkeen vapaaehtoisena toisten Kestilän poikien kanssa talvisotaan.
Perhettämme kohtasi jo talvisodan alussa suuri suru, kun Heikki-veljeni kaatui 5.12.1939 partioretkellä Tohmajärven Ägläjärvellä. Hänet haudattiin ensin joukkohautaan, ja ruumis saatiin kotiin vasta 24.1.1940. Äiti halusi, että Heikki tuodaan vielä viimeisen kerran kotiin. Niin avattiin salin ovet ulos asti ja arkku kannettiin sisään. Sain tehdä viimeisen palveluksen rakkaalle veljelleni, koristelin valkealla kreppipaperilla puisen, lähes maalamattoman arkun. Heikin rintaan taitettiin kukkiva joulukaktuksen oksa. Perheemme oli antanut kaikkein kalleimman uhrin isänmaalle. Ensimmäinen sankarihautaus Kestilässä oli 25.1.1940, jossa Heikki oli siunattavana seitsemän ikätoverinsa kanssa.
Mutta elämä jatkui, sota jatkui, ja lottatyö jatkui ilmavalvontavuorojen välissä villalankaa kehräten, villasukkia, liipasinsormikkaita ja kypäränsuojuksia kutoen. Kenttäposti kuljetti paketteja "sinne jonnekin" ja toi sieltä hartaasti odotettuja kirjeitä ja kortteja. Martti-veljeni oli rintamalla koko sodan ajan. Miten onnellisia olimmekaan kortista, jossa luki: Kaikki hyvin. Martti.
Murheen hetki oli 13.3.1940 klo 11. Silloin liput liehuivat puolitangossa, oli tehty välirauha, jonka ehdot olivat ankarat: Karjala, Suomenlahden saaria ja muitakin alueita oli luovutettava viholliselle. Mutta oli kuitenkin rauha — RAUHA! Tiedettiin tosin, että rauha ei olisi pitkä vaan että suurvallat suunnittelevat uusia valloituksia.
9.6.1941 sotatoimet alkoivat jälleen. Alkoi jatkosota, joka kesti yli kolme pitkää ja uuvuttavaa vuotta. Menetykset olivat suuret, 14. heinäkuuta Kestilästä kaatui yhtenä ainoana päivänä 14 miestä, mukana meidän Annukan, entisen kotiapulaisemme, puoliso ja pikkutyttöjen isä Ilmari Lehtosaari sekä monta naapurin poikaa. Silloin itkettiin ja rukoiltiin paljon, tuntui että itkulle ei tule loppua lainkaan.
Lottatoimet jatkuivat, nyt toisenlaisina. Kun rintamalinja oli siirtynyt kauemmas, ilmavalvontaa ei enää tarvittu entisissä määrin, vaan meidät kaikki komennettiin eri työtehtäviin: mottimetsään, sieniä ja marjoja keräämään, pelto- ja heinätöihin, kotiin karjakoksi, sotaleskien taloihin talkoisiin. Myös koululaisilla oli pakollinen työpalvelu. Työstä ei todellakaan ollut puutetta eikä vapaa-ajan ongelmia!
Minulla oli myös erikoistehtävä musiikin parissa. Olin 10-vuotiaasta ottanut soittotunteja harmonilla, kotona kun ei ollut pianoa. Oulun tyttölyseossa olin jo säestänyt aamurukousvirsiä ja laulanut koulun kuoron lisäksi NNKY:n (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys) kuorossa, jota johti laulunopettajani Anni Hapuoja (laulaja Maiju Hapuojan isoäiti). Kestilän kanttori Oskari Salmivuori, armoitetun monipuolinen musiikkimies, oli kuollut keväällä 1939. Hänen sijaisenaan toimi hänen vaimonsa, joka kuitenkin sairastui itse pian vaikeasti, sekä hänen poikansa Oiva, joka joutui asepalvelukseen ja kuoli myöhemmin rintamalla angiinan aiheuttamaan sydänlihastulehdukseen. Kestilän kirkkoherra eli isäni soitti tuomiokapituliin ja kertoi vaikeasta kanttoritilanteesta. Piispa "määräsi" minut suullisesti vt. kanttoriksi aina, kun se koulunkäynnin välissä oli mahdollista.
Juhannuksena 1941 minun tehtäväni oli toimia ensimmäisen kerran kanttorina jumalanpalveluksessa. Kestilään oli kerääntynyt paljon sotilaita, jotka oli kutsuttu sinne rintamalle kuljetusta varten. Kirkko oli tupaten täynnä, oli oma seurakunnan rippilasten konfirmaatio, ja muun kirkkoväen lisäksi mukana n. 600 sotilasta. Heitä oli ulkonakin, kun kaikki eivät mahtuneet kirkkoon. Jännitin urkujen soittamista tavattomasti, äiti seisoi takanani ja piti hartioillani kättään, se rauhoitti. Koko kirkkoväki, myös sotilaat, kävivät ehtoollisella. He kaikki tahtoivat saada siunauksen ennen rintamalle lähtöään. Monet palasivatkin valkoisissa arkuissa jo vajaan kuukauden kuluttua. Jumalanpalvelus kesti lähes neljä tuntia, 26 virttä ehdittiin veisata minun säestykselläni. Olin ollut isäni mukana pitäjällä usein "apuna veisaamassa", mutta tästä juhannuksesta alkoi isän kanssa varsinainen yhteistyö virsien parissa. Sen päivän pyhä muisto ei häivy ikinä mielestäni. Olin 15-vuotias.
Isäni oli määrätty oman kirkkoherran virkansa ohella myös Pelson varavankilan saarnaajaksi. Kerran kuussa pappi ja lukkari, eli minut, haettiin vankilan johtajan autolla toimittamaan jumalanpalveluksia vankilan parakeissa. Eräässä jumalanpalveluksessa oli mukana n. 800 venäläistä sotavankia, joukossa myös inkeriläisiä luterilaisen kirkon jäseniä. Vangeille tilaisuus oli varmaankin erikoinen, ja muistan, miten he tuijottivat puukenkiä, joilla poljin isoa harmonia.
Ensimmäinen suuri sankarihautaus jatkosodassa kaatuneille oli elokuulla 1941. Kestilän kirkon alttarin ympärillä oli 12 arkkua. Itkun tyrske oli valtava, kun isät ja äidit, sisarukset, lesket ja sotaorvot toivat tervehdyksen rakkailleen. Olin uruissa virsien ajan, mutta surumarssin soitti kanttori Salmivuoren 12-vuotias poika Jorma. Hän ei tuntenut nuotteja, mutta suoriutui tehtävästä korvakuulolta loistavasti. Surusoiton aikana minä juoksin haudalle, missä kirkkokuoron rippeet odottivat johtajaa. Otin kirkonkellosta g:n, äänirautaa kun ei ollut, ja niin laulettiin: "Vaipuos helmaan synnyinmaasi armaan, sen mitä etsit, siitä löysit varmaan, myrskyistä rauhan, lempeän ja lauhan saavutit viimein." (Integea vitae).
Kukaan ei ihmetellyt eikä ivannut meitä lapsia. Jokainen teki minkä pystyi, ja enemmänkin, isänmaan ja kansan eteen. Nyt vanhana ajattelen kiitollisena Wilhelm von Schwerinin sanoin: "Viistoist' ikävuottahan mull' on vaan, sitä enkö mä tarjota rohkeis, sitä tokkopa halveksitaan." (J.L.Runeberg: Wilhelm von Schwerin).
Sodan alkuvaiheissa ammuttiin vielä vanhojen suojeluskuntalaisten toimesta kunnialaukaukset, yksi kullekin sankarivainajalle. Myöhemmin siitä tavasta luovuttiin
Sota jatkui, milloin rauhallisempana, milloin kiivaampana. Kun Karjala oli vallattu takaisin, evakot halusivat palata kotiin. Moni löysi vain kodin hiiltyneet rauniot, mutta maa jalkojen alla oli oma rakas kotipiha. Rakennettiin ensin sauna, sitten navetta, sitten ehkä tuparakennus. Pellot kylvettiin ja elämä alkoi voittaa sodan ja kuoleman. Niihin vuosiin sisältyi kuitenkin suunnattomasti tuskaa ja kärsimystä: Suomen kaupunkeja pommitettiin, siviilejä kuoli, sankarihautajaisia pidettiin joka puolella, jäi paljon leskiä ja orpoja. Koko maa oli ikään kuin suuren suruharson peitossa.
Kesäkuussa 1944 alkoi Karjalan kannaksella vihollisen suurhyökkäys. Viipuri ja monia muita alueita menetettiin. Suomen itsenäisyys oli todella vaakalaudalla. Sitten tapahtui Luojan avulla käänne. "Ihantalan ihme" ja Ilomantsin taistelujen torjuntavoitto saivat vihollisen etenemisen pysähtymään, ja se oli valmis neuvottelemaan välirauhasta. Välirauha solmittiin 4.9.1944, mutta ehdot olivat vielä ankarammat kuin talvisodan jälkeen. Karjala ja Petsamo menetettiin, Porkkala oli vuokrattava 50 vuodeksi, itäisen Suomenlahden saaret joutuivat Neuvostoliitolle, valtavat sotakorvaukset oli maksettava. Taas liehuivat liput puolitangossa, taas oli evakkokeskuksissa täyttä, kun n. 450 000 evakkoa lähti pakoon vainolaista.
Evakuointi aiheutti lotille uusia tehtäviä. Silloin olin jo lääkintätehtäviin koulutettu iso lotta, lottaneulassani numero 14 86 90. Ainakin yhtä sairasta poikaa saatoin auttaa toimiessani lääkintälottana Kestilän kirkonkylän koululle perustetussa evakuointikeskuksessa. Sinne tuli Oulusta tuttu 16-vuotias poika, joka oli kovassa mahataudissa monipäiväisen karjankuljetusmatkan jäljiltä. Vein pojan kotipappilaan, ja kolmen päivän mustikkasoppakuurin jälkeen hän olikin paremmassa kunnossa. Myöhemmin kirjoitin hänelle osallistumisesta karjankuljetukseen todistuksen, jonka avulla hän sai oikeuden kuntoutukseen.
Evakuointikeskuksessa tehtäväni oli erityisesti huolehtia lapsista. Hoidin mm. kaksiviikkoisia keskoskaksosia, jotka olivat niin pieniä, että mahtuivat nukkumaan kenkälaatikossa. Kädet vapisivat jännityksestä, kun pesin ja puin heitä, mutta kokemus oli alkusoittoa elämäntehtävälleni lastentarhanopettajana. Myöhemmin sain tietää, että vauvat olivat selvinneet evakkotaipaleesta hengissä.
Rauhanehtoihin kuului myös saksalaisten sotilaiden ajaminen Suomesta. Niin alkoi raskas Lapin sota, "lasten ristiretkeksi" kutsuttu, koska siihen joutuivat nuorimmat ikäluokat, mm. 19-vuotias Pekka Lavaste, tuleva aviopuolisoni. Se sota päättyi vasta 27.4.1945 ja on kokonaan oma lukunsa. Pekka kotiutettiin syyskuussa 1945, kun hän sodan loppuvaiheessa sairastui vaikeaan kurkkumätään.
23.11.1944 oli myös murheen päivä, taas liehuivat liput puolitangossa. Valvontakomission määräyksellä suojeluskunta, Lotta Svärd ja partiojärjestöt lakkautettiin fasistisina ja neuvostovastaisina. Tämä kaikki kuului muka rauhanehtoihin ja suomalaiset kommunistit olivat sitä etunenässä vaatimassa.
Näin päättyi Lotta Svärd -järjestön, maailman suurimman ja parhaiten organisoidun naisjärjestön 25 vuotta kestänyt toiminta, jonka merkitys Suomen itsenäisyydelle oli ratkaisevan tärkeä. Järjestön varat luovutettiin Suomen Naisten Huoltosäätiölle, joksi nimi muutettiin. Järjestö alkoi kuntouttaa sodassa olleita ja vammautuneita lottia, hoitaa kaatuneiden lottien (heitä kaatui n. 400) perheitä ja kaikin tavoin auttaa Suomen naisia. Lotat, kuten veteraanitkin, ovat jo ehtineet viimeiseen iltahuutoon, mutta SNHS jatkaa toimintaansa, nyt Lotta Svärd -säätiön nimellä.
Lotta Svärd -säätiö on myöntänyt minulle kolme kuntoutusjaksoa "kiitokseksi siitä, mitä jo pikkulottana, lottana ja koko elämänne aikana olette tehneet isänmaan hyväksi". En tunne ansainneeni tunnustusta, mutta olen kiitollinen Taivaan Isälle, että edes omalla pienellä paikallani olen voinut auttaa silloin, kun Suomi-äidillä oli vaikeaa.
Kerttu Lavasteen ansio- ja muistomitalit:
- Sotaveteraanijärjestön kultainen ansiomerkki
- Talvisodan muistomitali, annettu Mannerheimin päiväkäskyllä
- Kotirintamanaisen muistomitali
- Lottien muistomitali
Aihe
lotat, järjestöt, sota-aika, 1939-1945, Oulu, Kestilä, maanpuolustusjärjestöt, muistelu, kokemuskerrontaKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.