Elämää Haapamäellä 1920-luvulta lähtien

Lapsuuden paikkoja ja rakennuksia

Mietin mistä aloittaisin tätä tarinaa, joka silti on totta. – Ja päätin että Tervatehtaan mäkihän se on tuttu jo lapsuusajoilta asti, joten sieltähän se kerä alkaa sopivasti purkautua.

Tervatehtaan tie tuli tutuksi, koska asuimme Kapakalla, jonne kuljettiin mainittua tietä pitkin. Kapakka oli vanha kestikievari, joka oli muistoja siltä ajalta, kun rakennettiin Tampere-Vaasa rataa, ja jossa pidettiin ratatyömiehille kievaria. Se sijaitsi noin kilometrin päässä Tervatehtaan ylikäytävältä, jossa oli Kapakan ylikäytävä, Niemelänjärven rannalla. Mm. Kajanin Jussi oli asunut siellä, ja hänet tunnettiinkin kylällä Kapakan Jussina.

Niinpä Haapamäki jakaantuikin mäkiin, oli Tervamäki, Leppälänmäki, Osuuskaupanmäki, Kitulanmäki ja aseman seutu. Kauppoja oli Osuuskauppa ja Mäki-Matti sivumyymälöineen, sekä Leppälä matkustajakoteineen, Niemelän Annin kauppa oli Kansakoulun vieressä, heidän talossaan, jossa oli myös parturi. Keskustassa oli kemikaalikauppa, ja myöhemmin myös Peltokoski, paperikauppa ja Itikka.

Posti haettiin asemalta iltajunien jälkeen. Koritoonissa jonotettiin lippuluukun edessä. Kun junat olivat lähteneet, niin lipunmyyjä tai asemapäällikkö jakoivat postin, oli kiva päästä hakemaan postia.

Koulumatkalla

Koulumatka, joka osaltani alkoi 1930-luvun alussa, kuljettiin rataa pitkin, eihän siihen aikaan teitä raivattu, mitä nyt joskus joku ajoi hevosella, että jäi reen jälki. Olihan se aika vaarallinen koulutie, onneksi ei sattunut vahinkoja, mitä nyt joskus oltiin sukset pystyssä radan varressa, kun ei ehtinyt muuta kuin kaataa itsensä sivuun, kun juna tuli.

Kulkiessani ratamatkaa yksikseni, kun sieltä päin ei ollut muita tyttöjä, ennen kuin nuorempi siskoni tuli kaveriksi, pojat ei huolinut tyttöjä mukaan. Lauleskelin kulkiessani kolmea laulua, Taivas on sininen ja valkoinen, Täällä pohjantähden alla ja Minä pieni paimentyttö lentohon en pääsekään, ja niin ratamatka meni nopeasti.

Meillä oli Pelle-niminen koira, joka sulan kelin aikaan tuli ensin minua vastaan esiopasteen, jota siihen aikaan sanottiin semahfrooniksi, luo ja saattoi minut kotiin, ja lähti sitten Väinöä vastaan.

Siihen aikaan kulki rata-autokin kuskaten herroja Tampereelta Haapamäelle ja takaisin, pääsin kerran kyydissäkin. Kun ihmettelivät, mitä varten pieni tyttö reppu selässä kulkee radalla yksin. Olihan se jännä kokemus siihen aikaan.

Tervatehtaan tie jatkui kylälle päin Heikintienä, Vesivalon talolle asti. Kerran mies tappoi itsensä siinä synkän kuusikon kohdalla tien vasemmalla puolen kylältä tultaessa, siinä oli puussa merkkikin. Kammoksuin sitä paikkaa, ja vieläkin tulee mieleen, jos sattuu siitä kulkemaan.

Lihakauppaa ja tinkimaitoa

Vesivalo piti kahvilaa talonsa yläkerrassa, ja leipoi ainakin hyviä voipullia, isoja ja maukkaita, sekä rapeakuorisia. Kävin niitä talviaikaan hakemassa sieltä, kun siihen aikaan miehet ajoivat puutavaraa metsistä hevosilla (sanottiin rahtia) VR:n Kolmiolle lastattaviksi vaunuihin – tukkia, halkoja ja massoja, jotka ensin parkattiin.

Äiti keitti niille aina päiväkahvit ja iso voipulla halkaistiin kahtia, se oli pientä tienestiä, samoin kun isäkin vapaapäivinä kävi parkkuulla. Hän oli VR-halkotarhalla vakituisesti töissä. Silloin ei ollut vielä lapsilisiä, eikä suurperheavustuksia, joten lisäansio ei ollut pahitteeksi isossa perheessä.

Siihen aikaan kaupoissa ei juuri ollut tuoretavaraa, kun ei ollut kylmiöitä, eikä muitakaan säilytyspaikkoja, ainoastaan maakellareita, joissa säilytettiin rasvat ja mitä nyt oli muuta. Kauppiailla oli tapana lähettää lapsille tötterössä karkkia tuliaiseksi, ne olivat joko mansikka- tai pastillikarkkia.

Maito tuotiin tinkimaitona taloista, tai haettiin itse. Syvälästä ja Jokelasta tuotiin aseman seudulle, sekä Haapamäen talosta keskustaan. Meillä oli tinki Jokelasta, kävimme Tervatehtaan mäellä Saarisen luota hakemassa, toinen kannu annettiin aina tilalle. Loma-aikana kävin vanhimman veljeni kanssa usein maitoreissulla, yhdessä kannettiin viiden tai kolmen litran kannua, eihän sitä kumpikaan olisi yksin jaksanut, muutenkin kuljimme paljon yhdessä.

Lihakauppiaita kulki kaksi viikossa yleensä talviaikaan. Kurran Miiti tiistaisin, enemmän aseman seudulla – oli rouvien suosiossa, ja Salmijärvi Riihosta perjantaisin. Lihat oli pakattu matalareunaiseen rekeen, jauheliha ja veri olivat ämpärissä. Lihat oli peitetty lakanalla ja viltillä.

Salmijärvi tuli meille viimeksi, äiti ja isä ruukas ostaa loppukuorman (roppakaupalla) edullisesti. Salmijärvi oli yötä meillä, ja lähti aamulla ajamaan kotiinsa Riihoon. Jauhelihasta tehtiin laatikkoa, joka oli hyvää leikkeleenä ja verestä lettuja ja palttua eli ropsua, jota lämmitettiin myöhemmin pannussa voilla, kyllä nälkä lähti.

Kaninkarvakauluksia ja tallukkaita

Samoin kulki vaimonsa kanssa hevosella kauppias, jolta ostettiin vaatteita, häntä sanottiin Tili-Tili Kalleksi, nimi oli varmaankin tullut hänen käyttämästään sanasta puhuessaan. Myöhemmin he kulkivat erikseen matkalaukun kanssa, ja myynnissä oli yleensä rihkamaa, koska sitten sai jo kaupastakin paremmin vaatetavaraa.

Mieleeni oli jäänyt, kun minulle ja siskolleni ostettiin niiltä lehtivihreät talvitakit, joissa oli harmaata kaninkarvaa kauluksissa, hihansuissa ja helmassa, siihen aikaan ei ollut vielä tekonahkoja. Salli-täti kutoi meille punaiset damaskit ja myssyt. Hänellä oli kutomakone, jolla kutoi kyläläisille erilaisia vaatteita. Varmaan arvaatte, kuinka pienet tytöt olivat mielissään, oltiin vielä alle kouluikäisiä. Täti tilasi lankoja Neoviukselta. Lapas- ja sukkalangat kehrättiin kotona, samoin villapaita ja housulangat. Myöhemminhän sitten rupesi kaupoissakin olemaan jo kaikenlaista tavaraa.

Siihen aikaan kulki paljon myös kerjäläisiä, tulivat rataa pitkin, kyllä niille yleensä annettiin leipää – Kun vielä näkivät, että niitä oli vaikkanassa, leipää leivottiin kotona ja kuivattiin. Samoin kulki huutolaislapsia, ei niitä koskaan ajettu pois, olivat mielissään, kun saivat ruokaa ja leikkiä meidän kanssa, olivat yleensä pari päivää ja jatkoivat sitten matkaa.

Yhden kesän olin kouluikäisenä Leppälässä pikkupiikana, laitoin isännälle ja Eerolle ruokaa, tiskasin ja siivosin myös matkustajakodin puolta, kun vanha emäntä Pihlajavedellä Leppämäellä ja miehet pitivät kauppaa. Äiti kävi lypsämässä lehmät, minä haeskelin ja huutelin niitä pitkin metsää illalla. Leppälästä Kumpulammille asti oli synkkää korpea, ja pieniä karjapolkuja vain, oli jännää. Sain palkaksi mekkokankaan ja vähän rahaa. Ostin itselleni oikein nappaskengät, joissa oli kanta ja kärki kiiltonahkaa. Ei tarvinnut kouluun lähteä kumitossuissa.

Talveksi kävi Empsu-setä, joka oli tädin mies, tekemässä kotona meille nauhakengät tai pieksut ja opetti isänkin tekemään meille kenkiä. Minäkin opettelin tallukan teon, pohjat neulottiin pikilangalla, jonka teon isä opetti minulle. Isä teki meille myös suksia ja sauvoja.

Tapahtumia ja juhlia

Perinteisiin kuului jokatalviset Rautatieläisten hiihdot Asemalammilla, pienemmät lapset kiersi lampea, isommat nousi puoliväliin Petäisen peltoa ja aikuiset kiersivät mäen päältä asti. Isä hiihti vanhan Saarelan papan kanssa ja voittivat vuoron perään. Kai se oli heiltä semmosta sopupeliä. Paikalla oltiin perhekunnittain, pienimmät pakattiin valkoiseen lastenrekeen, joita siihen aikaan käytettiin. Leivalan kioskista käytiin hakemassa limsaa ja karkkia.

Samoin oli jokavuotiset Rautatieläisten ja Työväenyhdistyksen pikkujoulut, joihin myös mentiin koko perheen kanssa, ja hauskaa oli. Aikuisetkin olivat leikeissä mukana.

Naapurin lasten kanssa pidettiin myös hiihtokilpailut, ja illalla päätteeksi Mäkisellä iltamat. Sielläkin oltiin perheittäin. Mäkiskä leipoi pullat ja piti huolen tarjoilusta. Väinö-veljeni ja Mäkisen Veikko esittivät joka kerta varjokuvan ”Hammaslääkärissä käynti”. Valkoinen lakana vedettiin huoneen poikki. Takana paloi valo, toisella oli isot hohtimet, ja toinen piteli isoa rautanaulaa poskellaan, joka sitten kiskottiin muka hampaasta pois. Laulettiin ja leikittiin ja hauskaa oli.

Pojat olivat hyviä kavereita keskenään, mutta Veikko ei olis huolinut minua porukkaan. Minun täytyi pitää Väinön polvihousuja, että pääsisin mukaan leikkiin, ja kun ei muuta keksitty verukkeeksi, niin sen kun minä en osannut viheltää. Väinö yritti kaiket illat opettaa minua, mutta tänä päivänäkään minä en osaa viheltää.

1940-luvun loppu puolella ja 1950-luvun taitteessa Petäisjärvellä oli ravikilpailut aina talvella, ja illalla ravitanssit Suojalla tai Työväentalolla, ja Koskisen Erkki soitti haitarilla. Lassen piti välillä soittaa, että Erkkikin pääsi Elsansa kanssa tanssiin. Samoin oli joka talviset painikilpailut, molemmat keräsivät paljon väkeä paikalle.

Vappua ei myöskään voi unohtaa. Rautatieläisten mieskuoro kävi vappu-aamuna aina laulamassa aseman kenkulla ja Osuuskaupan mäellä, tilalla oli sitten Suojalla ”Vappu matinea”. Saliin oli katettu pöydät valkoisiin liinoihin, keskellä oli pieni tila tanssia varten, kahvi tarjoiltiin pöytään. Kuoro lauloi, ja oli muutakin ohjelmaa.Todella juhlava tilaisuus.

Kesä sunnuntaisin ruukattiin kokoontua Petäisjärven rannalla olevaan Hylkysen mummolaan. Mieleeni on jäänyt tapaus, kun Väinön kanssa saatiin aina vanhan yhteiskoulun luota lähteä menemään kaksistaan etukäteen, ja tietysti juostiin. Minä sain siitä männiköstä tulitikun paksuisen tikun kantapäähäni, kun juoksin paljain jaloin, mutta niin vain mentiin perille asti, minä lunkaten.

Kun vanhemmat tulivat, niin isä katsoi jalkaani, otti ja teroitti puukon teräväksi, ja laittoi minut penkille pitkälleen. Kävi jalkaani kiinni, käski katsoa Keuruun kirkkoon päin, ja halkaisi kantapääni, otti tikun pois, enkä muista sen sattuneen yhtään. Sain jäädä mummolaan viikoksi, ja olin mielissäni.

Tulipalot vaarana

Tulipaloista on jäänyt mieleeni, kun tervatehdas paloi, ja Kansakoulun palaminen. Veljeni oli silloin koululainen. Kaikki jotka kynnelle kykenivät olivat letkassa kantamassa vettä koulun alapuolella ja pihassa olevasta kaivosta. Silloin oli vain VR:n palokunta ja sehän liikkui vain kiskoilla.

Kun poliisiaseman palo, siellä oli putkassa haapamäkinen mies, ei sille käynyt kuinkaan. Siihen rakennettiin myöhemmin VR:n poliklinikka. Kesällä oli ainaisena riesana ratavarsipalot, kun vetureista lensi kipinöitä. Niitä lämmitettiin puilla.

Tervamäestä ja Korsuista sen verran, kun niitä rakennettiin, sitä nimitettiin Pikamäeksi, ja taloja jotka saatiin lahjoituksena Ruotsista sanottiin Tulitikkutaloiksi. Tiedän kun olin äidin apuna siivoamassa, kun niitä koottiin ja rakennettiin. Korsu nimitys on tullut myöhemmin, kun saman tyyppisiä taloja rakennettiin pohjoiseen ja tännekin veturitallin luo pari kappaletta.

Ihmisiä ja kohtaamisia

Schultzin mustasta isosta koirasta, joka oli vihainen ja jota ei voinut kuljettaa ilman kuonokoppaa, muistan kun rouva vei sitä aina uimaan meidän ohi Niemelän järven rantaan, niin meidän pikkupojat Pauli ja Antti pelkäsivät sitä, mutta huutelivat kuitenkin pihasta, että antaa vaan tulla sen hevosen meidän pihaan.

Ihmisinähän meitä on monenlaisia. Mieleen on jäänyt joitain persoonia, Holovia oli eräs heistä, oikealta nimeltään Serafia Niemiö. Hän oli porttivahtina Osuuskaupan ylikäytävällä. Siihen aikaan ei ollut vielä siltaa, siinä oli jyrkkä mäki alas, ja oli tosi vaarallinen paikka. Hän asui Huoltotien kioskia vastapäätä Lehdon talon paikala, muistan hyvin, kun hän pitkässä mustassa hameessa ja huivi päässä aukaisi portin ja päästi radan yli.

Sitten oli Nyyperin Iita, alias Heluna. Ei semmoisia kissanristiäisiä ollut, etteikö Heluna ollut paikalla. Kun Voitto Ilmostakin haudattiin, tie oli haotettu Ilmolasta kirkolle asti, ja eikös vaan Iitakin mennä hyssytteli mukana, ja tuumasi, että kun kaikki hänen rikkaat sukulaisensa kuolee.

Oli Taavettia ja Iso-Impiä, joista on omat tarinansa. Taavetti oli pieni harmaa mies, joka oli päiväläisenä Jokelassa, ja hakkasi mm. hakoja lehmille kuivikkeeksi. Kerrankin siinä hakatessaan, meni pari herrasmiestä ohitse, ja sanoivat kohteliaasti päivää, niin Taavetti tuumas että kylläpähän purkeles päivänne näätte, kun iltaan pääsette.

Oli Vuorelan Niilo, joka oli erityisen siisti kaveri, jätti morsiamensakin kun se sotki paikat. Kerran Niilo tuumas, että kun hän saa siivottua ja pyyhittyä pölyt, niin kiinanruusu otti ja teki kukan. Savolaisen Aura kertoi, kuinka Niilo hakiessaan tanssiin kysyi kohteliaasti että tanssiikos Osuuspankki tänään. Mäkelän Heikistä puhumattakaan, joka harmitteli poliiseille vierailuiden yksipuolisuudesta, ja lohdutteli itseensä, että ryypätään me luterilaiset vaan, hauskoja kavereita kaikki.

Kouluaikanani täällä vaikutti  pojat, joista osa oli samalla luokalla kanssani, niihin kuului Niemistön Paavo, Nymannin kaksoset Ule ja Dake, Lydenin Jeppe veljensä kanssa, ja Suortin Matti, joka oli pääjehu. Suortin talo oli myöhemmin Ekbergin talona.

Pojat keksivät kaikenlaista, rakensivat mm. Karjuvuoreen itselleen majan, jossa touhusivat kaikenlaista, eikä sinne ollut muilla mitään asiaa, keksivät mm. ivalauluja, osansa niistä sai Ilmonen ja opettaja Paloranta, jonka mies oli Haapamäen poliisi, samoin kuin Vuorelan Onni ja Jäntti olivat poliiseja.

Kirkollisia tilaisuuksia

Muistoihin on myös jääneet tilaisuudet, joissa olin äidin mukana, hautausmaan vihkitilaisuus, jossa samalla siunattiin kolme vainajaa, Heinonen, joka lahjoitti maa-alueen, Lehtinen ja Ahonen.

Samoin olin vanhalla yhteiskoululla jumalanpalveluksessa, jossa Lauri Kalliala piti vaalisaarnansa, en tiedä mitä siitä käsitin, olin koululainen silloin. Kalliala oli meillä sittemmin perhepappina, kävi kastamassa lapset, oli myös rippi ja vihkipappinikin, kun nyt ajattelen tätä aikaa, niin ollaan riippuvaisia autoista ja muista vempeleistä. Siihen aikaan papille piti kelvata resinakyyti asemalta, isä kävi hakemassa, asuttiin silloin Kapakalla. Samoin häihinkin Jokelaan naapurin hevoskyydillä, se oli sitä aikaa.

Mummun puuhia

Hylkysen mummusta vielä sen verran, hän oli paljon meillä, vaikka meitä oli iso sakki. Hän tykkäsi kun touhuttiin, ja käytiin välillä puhumassa hänelle korvan juuressa, hänellä oli jo huono kuulo. Kävin Väinön kanssa aina hakemassa mummua meille, kun asuttiin Kapakalla.

Hänellä oli esiliinan helma nostettuna vyötärönauhan alle, jossa hänellä oli kudin, hän ruukasi kutoa sukkaa kävellessään. Samoin hän saattoi yön aikana kutoa miesten sukat pimeässä, mitä nyt ikkunoista tuli vähän kajoa. Hän kävi aikaisin nukkumaan viimeistään yhdeksän aikaan, tuumasi vain, että eiköhän se ole ittellisen maata meno aika. Eihän sillä unta sitten riittänyt koko yöksi, niinpä hän sitten istui sängyn laidalla ja kutoi, mittasi peukalon nivelellä varren ja terän mitat.

Minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa

Olen miettinyt ja todennut, mitä lapsuus aikana kokee ja tekee, niin kyllä ne jotenkin kulkee matkassa elämän varrella. Lapsena kuljettiin marjassa vanhempien kanssa, niin vieläkin tekee syksyllä mieli marjametsään, vaikka meikäläisen marjareisut on jo siirtynyt torille. Lapsena otettiin ne leikin kannalta, oli kiva päästä mukaan, kilpailtiin noukkimisesta ym. Äiti on kertonut kun me oltiin Väinön kanssa ihan pieniä, niin viltistä tehtiin puiden väliin keinu, jossa me nukuttiin ja leikittiin, kun vanhemmat keräsi marjoja, että sillä lailla.

Samoin isän kanssa käytiin ongella ja laskettiin pitkää siimaa järveen, ja madotettiin, ja kait se palsta viljelykin on peruja lapsuusajoilta, joista jo aiemmin olen kertonut. Meilläkin oli Apteekin mäellä pienipalsta ja samoin Osuuskaupan alapuolella.

Lapsena kitkettiin ja putsattiin porkkana- ja punajuuripenkkejä Väinön kanssa, mutta pyrittiin keksiä siihen mukaan aina jotain hauskaa. Kitkettiin ensin vakopuhtaaksi, ja sitten rivien välit, jonka jälkeen minä istuin vaon päähän, Väinö kävi jaloista kiinni ja veti toiseen päähän, ja roskat oli nopeasti kasassa. Mutta voitte arvata, minkä näköiset oli valkoisesta vehnäjauhosäkistä tehdyt housut.

Sitten oli vuorossa aina uimareissu. Vesien saastumisestakin oli jäänyt varoituksena mieleen, kun käytiin pumppuhuoneen rannassa uimassa, niin välillä poikettiin Niemelän järvestä lähtevän joen suussa uimassa (jokihan jatkuu sitten Tervapurona) vaikka se oli meiltä kyllä kielletty, koska asemankyläläiset kävivät kesäisin pesemässä siinä pyykkinsä, se oli epäpuhdasta. Ja niinhän me saatiin sitten jokainen siitä paiseita, ja ne oli tosi isoja, sekä kipeitä. Kesti kauan parantua, ei kyllä enää pulikoitu siinä, kesti pitkään kun taas päästiin uimaan.

Sota-aika

Kertomista kyllä riittäisi, mutta sota-ajasta kuitenkin sen verran, kun kaikki oli kortilla, ja jos erikoista (lihaa, kalaa, makkaraa ym.) oli tulossa kauppaan, niin aamulla mentiin aikaisin Itikan kaupan eteen jonottamaan jos sattui sittenkään saamaan. Saattoi tulla niin vähän, vaikka määrältä annettiinkin, että jäi ilman.

Asuttiin silloin Jokelassa, katselin vintin ikkunasta, kun pommitettiin ja pommit irtosi koneesta Ristaniemen ja Jokelan välillä, sen näki ihan selvästi. Tuntui pahalta.

Sotatalvena pesin Tauno Palon ja toisen luutnantin paitoja. Äiti kävi asemalla siivoamassa, niin lotat kyseli josko äiti ottais pestäkseen niitä ja välittivät niitä sitten. Minä kuitenkin pesin ne hellan päällä vadissa haudotin että tulivat valkoisiksi. Silitys oli tarkkaa hommaa, ei saanut olla yhtään ryppyjä. Sainpahan siitä vähän riksaa.

Sota-aikana oli myös pakko mennä motti metsään ja tehdä halkoja. En muista, mikä oli ala-ikä raja, mutta määräys oli määräys, tarkastaja kävi katsomassa ja mittaamassa, että oli kunnolla tehty. Siitä sai suorituskortin ja pienen kirveen, noin sentin kokoisen muistoksi. Tein 4 kuutiota, Justus Järvinen oli työnvalvojana.

Samoin piti olla myös VR:llä ratatöissä, naiset ja lapsia. Olin yhden kesän Pauli-veljeni ja äidin kanssa topparoikassa ym. hommaa tekemässä, miesväkihän oli suurimmaksi osaksi sotahommissa. Yhden talven lämmitin lumiauroja, ja tein samalla varsiluutia VR:lle. Niitä lähetettiin ympäri maata varikoille, harjojahan ei ollut saatavana silloin, että semmoista.

Nyt kyllä tuli mieleen, että mitenköhän minä ne puut olen saanut kaadettua, katkottua ja halastua, sekä tehtyä kunnon pinoja. 

Rippikoulusta rataa pitkin

Juhannuksena 1941 pääsin ripille. Isän kanssa mentiin pyörällä Keuruulle, kun junat kulki milloin sattui. Samoin oli rippikoulunkin kanssa, viikot olin syksyllä ja keväällä kortteeria Keuruulla. Kotiin tulin kävellen rataa pitkin, kun aikani varroin asemalla, ja junanlähettäjä kävi sanomassa, ettei ole tietoakaan, milloin juna tulee, muita kulkuneuvojahan ei siihen aikaan ollut.

Ajattelin, että onhan se mummukin aikanaan kulkenut polkuja pitkin Keuruulla kirkossa, niin miksen minäkin nuori ihminen. Olihan se paljon helpompaa astua pölkyltä pölkylle, kuin kulkea huonoja kinttupolkuja synkässä metsässä. Koskimaan Opun mietteitä mukaillen, oltiinhan Opun kanssa saman ikäisiä. Kassilan Matti oli vuotta vanhempi, he siirtyivät sitten oppikouluun.